Viime keskiviikkona pääsin taas (todella TAAS) käymään leffassa. Kävin katsomassa Gilles Bourdosin (itselleni ihan tuntematon tyyppi) ohjaaman elokuvan Renoir. Innostuin elokuvasta, koska sen esittelytekstissä mainittiin leffan kuvaajana olleen Ping Bin Lee, joka puolestaan on kuvannut yhden lempielokuvani In the Mood for Love (jonka on ohjannut Wong Kar Wai). Renoir ei ollut elokuvana yhtä upea kuin In the Mood for Love (yhtä kaunista elokuvaa on vaikea löytää), mutta visuaalisesti se oli kuitenkin todella hieno. Siinä liikuttiin Cote d'Azurin hienoissa kesämaisemissa. Yksi lempikuvani leffassa oli se, kun näytettiin tuulessa heiluvia heiniä ja puita ja samalla kuului niiden kahina. Kesätuuli! Pierre-August Renoirin ja tämän mallin Andreen tarina oli mielenkiintoinen, mutta se oli kuvattu hieman töksähtelevästi. Elokuvan tarinan kuljettelu olisi voinut olla soljuvampi (mutta miten, sitä en osaa sanoa). Mukava katselukokemus silti. Ehkä leffan ongelma oli sen päänäyttelijöissä, jotka eivät tuntuneet vanhanajan ihmisiltä, vaan jotenkin kovin nykyaikaisilta.
Keskiviikkoaamuna oltiin tietysti Huushollissa, jossa oli jälleen tosi mukavaa. Meidän lapset rakastavat yhä enemmän ja enemmän Metrolla mummolaan -laulua. Sitä lauletaan monta kertaa päivässä ja kohta Papukin osaa laulaa sen, vaikkei muuten vielä lauseita puhukaan. Tosin tuntuu, että Sonja oppii joka päivä uusia sanoja ja osaa toistaa niitä hienosti. Kohta tyllerökin jo puhuu...
Torstaina käytiin satutunnilla, jossa tällä kertaa luettiin ekana Muumi ja Uusi Ystävä (se olikin tuttu, sillä ollaan kotona luettu kirja monta kertaa), toinen kirja oli Astrid Lindgrenin Punasilmäinen lohikääreme (Lindgren on yksi satutätisuosikkini) ja kolmanneksi luettiin Hymyhai ja hirveä hikka (aikuisilla vähän tylsä ja mitäänsanomaton, lapsille ihan hauska). Sonja ja Antoni lähtivät kesken satutunnin valkkaamaan lainattavia kirjoja, sillä Sonja innostui enemmän tyynystä, jonka päällä istuttiin kuin sadun kuuntelemisesta. Onneksi kirjaston lastenosastolla saa leikkiä.
Perjantaina saatiin syysvieras viikonlopuksi, kun mumma tuli meitä katsomaan. Lähdettiin hieman kiireellä mummaa junalle vastaan. Meillä oli aluksi 40 minsaa aikaa, mutta kun oltiin laitettu vaatteet (ihan eri asia laittaa kesällä Crocsit jalkaa ja menoksi kuin nyt syksyllä pyntätä kaikenlaista tuulenkestävää lasten päälle) päälle, niin aikaa olikin paljon vähemmän. No, oltiin asemalla just sopivasti, kun juna saapui sinne.
Tultiin kotiin ja alettiin heti Antonin kanssa pynttäytyä, kun meillä oli pitkästä aikaa yhteinen meno. Lähdettiin TTT-Klubille katsomaan Verneri Pohjolan ja Timo Lassyn jazzkeikkaa. Esitys oli aivan mahtava. Pääesiintyjät soittivat hienosti, mutta "tausta"bändi oli piste iin päälle. Rumpali Teppo Mäkynen, basisti Antti Lötjönen ja pianisti Aki Rissanen. Aluksi Pohjola (trumpetisti) soitti bändin kanssa pari omaa biisiä. Lassy tuli saksofonin kanssa mukaan ja tokalla osuudella soitettiin Miles Davisin kappaleita. Loppuun saatiin vielä yksi Lassyn biisi. Tämä oli ehdottomasti yksi parhaista konserttikokemuksistani. Istuttiin aivan edessä, joten päästiin seuraamaan soittajien ilmeitä. Voi hitsi, oli ihanaa!
Lauantaina käytiin koko porukka Tallipihalla käsityöläismyyjäisissä. Katseltiin hetki hevosta ja ponia, mutta Simoa ei ratsastaminen kiinnostanut. Mumma löysi sieltä pyöräilypipon hienolla kilpikonnakuosilla. Sillä aikaa kun Papu nukkui rattaissa ja Simo ja Antoni leikkivät hiekkalaatikolla, kävimme me naiset Suklaapuodissa, josta löytyi yllättäen teetä ja tietysti suklaata. Ostimme jokaiselle yhden suklaan, lapsilla Volkkarit, mummalle karpalopallon ja meille vanhemmille pistaasia. Soitimme pienessä puistikossa isoa puuksylofonia, se oli jännää ja koukuttavaa (ihana kumina).
Kotiin Tallipihalta kävelimme Näsinpuiston kautta, josta löytyi todella paksu puu, mutta mikäs puu se olikaan... Google auttaa. Puu oli ruhtinaanpoppeli ja Suomen paksuin sellainen. Puuhun oli jokaisen tietysti pakko kiivetä. Sinne olisi varmaan mahtunut koko konkkarokka kerrallakin.
Sunnuntaina eli eilen juhlistimme Tampereen päivää. Ohjelmaa olisi ollut vaikka millä mitalla ympäri kaupunkia, mutta päätimme pysytellä tässä meidän lähiympäristössä. Aloitimme kierroksen tuosta ihan naapurista, eli Amurin työläiskorttelista, jossa on museo. Sinne oli vapaapääsy päivän kunniaksi. Museossa esiteltiin vanhaa asumistyyliä. Ennen vanhaan Amurissa oli paljon näitä yhteiskeittiöllisiä puutaloja, mutta 1970-luvulla viimeisetkin puutalot lähtivät. Oli tosi kiinnostavaa kuvitella, millaista asuminen täällä oli joskus 1800- ja 1900-luvun vaihteessa.
Työläiskorttelin jälkeen suuntasimme Muumilaaksoon, jossa on esillä Tove Janssonin piirroksia, maalauksia ja Tuutikki Pietilän muumivitriinejä. Muumilaakso sijaitsee tällä hetkellä Tampereen taidemuseossa ja ehkä tilan takia näytteillä ei ole kaikkia teoksia, jotka edellisessä paikassa (kirjastotalo Metsossa) olivat esillä. Sääli! Simo tykkäsi kovasti hahmoista, sillä ne olivat tuttuja Toven kirjoista, mm. Vaarallinen matka.
Muumilaaksosta kävelimme Pyynikintorin leikkipaikalle, peuhasimme siellä vähän aikaa, Sonja nukahti rattaisiin ja me lähdimme jatkamaan matkaa. Kävelimme Pyynikin rinteeseen, josta päätimme nousta vielä näkötornille. Sinnekin oli vapaa pääsy. Jäin itse suosiolla alas, sillä jono torniin oli kovin pitkä (taisi tosin olla munkkitiskille). Lapset nauttivat vielä munkit ja mehut, kun tulivat tornista alas.
Jotta päivä olisi ollut täydellinen, päätimme tehdä tonnikalapizzaa. Teimme lasten kanssa yhdessä taikinan. Simosta ja Sonjasta jauhot olivat hauskimpia. Niitä piti laittaa kippoihin ja vähän maistaakin. Sain pohjan tehtyä, mutta sitten hokasin, että tomaattikastike (tai paseerattu tomaatti) oli jäänyt eilen kauppaan. Mumma tarkisti vielä ostoskuitista, että niin tosiaan oli. Huomasimme samalla, että olimme ostaneet purjon punasipulina. Justiinsa. No, Antoni lähti kauppaan ja lopulta sain pizzan uuniin. Yllätyin kovasti, kun Simo söi lautasen ihan tyhjäksi ja Sonjakin melkein. Mahtavaa! Itsekin olin sitä mieltä, että oli yksi parhaiten onnistunut omatekemäni pizza. Toisaalta, hyvä mielen sanotaan siirtyvän ruokaan, ehkä se siksi onnistui niin hyvin kivan päivän jälkeen. Söimme niin myöhään, että laitoimme lapset pian ruoan jälkeen petiin.
Tänään ei paljon muuta ehditty kuin syödä aamupala ja pukea, kun piti lähteä juna-asemalle saattamaan mummaa. Aika meni ihan liian nopsasti, mutta onneksi tänne Tampereelle pääsee aina uudelleen. Kiersimme asemalle vähän erikoisempaa reittiä ja nautiselimme mukavasta syyssäästä ja hienoista väreistä.
Sanoinko muuten jo, että mumma leikkasi meidän kaikkien hiukset. Tai siis Antoni oli jo aiemmin käynyt siellä parturissa, mutta minulla ja lapsilla oli vähän tasattavaa. Simo sai hienon lyhyen tukan, Sonja otsiksen ja minä latvojen leikkauksen. Jee!
Ainiin, äsken sattui vielä hassu juttu. Söimme iltapalaa joskus kahdeksan jälkeen (mm. vesimelonia, nam) ja lapset riehaantuivat leikkimään olkkarin verholla. Sitä ei yleensä saa tehdä, mutta nyt vain nauroimme kaikki, kun on hauska katsella, miten Simo saa pikkuhiljaa Sonjasta leikkikaverin. Lapset nauroivat ja varmaan kiljuvatkin vähäsen. Lopetimme leikin ja iskän johdolla ipanat menivät pesemään hampaitaan (hiljaisuus oli siis laskeutunut). Yhtäkkiä soi ovikello ja siellä on eräs naapureistamme, herra, josta olemme kovasti pitäneet. Minä siis avasin oven. Herra aloitti pyytelemällä anteeksi ja ilmoitti sitten, että meiltä kuuluu meteliä. Pahoittelin asiaa ja kerroin, että olin iloinen, kun hän uskalsi suoraan tulla sanomaan asiasta. Sitten hän yhtäkkiä jatkoi, että meiltä on kuulunut kovaa meteliä koko vuoden, jonka olemme asuneet täällä (olemme tosin asuneet vasta neljä kuukautta). Sanoin, ettei kukaan ole meille mitään asiasta sanonut. Herra siihen, että toivottavasti tämä on tällä selvä, ettei tarvitse eteenpäin viedä. Yritin sanoa, että harmi, kun kukaan ei ole siitä tullut suoraan meille sanomaan jne. Ukkeli vielä haastoi jotain. Tuntui, että hän olisi odottanut jotain negatiivista reaktiota ja oli jo valmis sanallisesti tappalemaan ja suorastaan pettyi, kun en alkanutkaan huutaa hänelle.
No siis, ymmärrän kyllä, että meiltä voi tulla meteliä. Kun meidän kaksi lasta innostuu, eivät he ihan hiljaa osaa olla. On tosi hyvä juttu, jos metelistä tai mistä tahansa voi tulla sanomaan suoraan. En todella osaa sanoa, kuinka hyvin täällä eläminen ja oleminen kuuluu (ylä- ja alakerrassamme asuu vain vanhuksia, joista osaa ei edes pääse kunnolla liikkumaan, joten heistä ei tietenkään ääntä lähde). Yritin tässä miettiä, että olemmeko me kovin äänekkäitä. Itse olen mielestäni aika hiljainen eikä Antonikaan metelöi. Lapsista tulee totta kai ääntä, mutta he eivät normaalisti itke tai huuda pitkiä pätkiä. Meillä ei ole polkumopoja tai muita ääntä tuottavia leluja. Meillä "meteli" alkaa yleensä kahdeksan maissa ja päätty noin yhdeksältä, eli minusta ihan kohtuullinen "mölyämisaika". Meillä ei huudateta musiikkia tai telkkaria (meillä ei edes ole telkkaria). Palloa ei pomputella (sisällä on vain pehmeitä palloja). Mistä se ääni sitten lähtee? Juoksemisesta, ilakoinnista, joskus raivoamisesta, itkusta... Pattereita ei saa kolkutella, niistä kyllä lapsille sanotaan. Meistä aikuisista ei paljon ääntä lähde, varsinkaan lasten nukkumaanmenon jälkeen. Täytyypä alkaa tarkkailla, mistä sitä ääntä voisi vähentää.
Puran nyt ärtymystäni tänne, se helpottaa. Niin, eniten minua koko jutussa harmittaa se, että herra on ollut erittäin ystävällinen tavatessamme ulkona tai käytävässä. Hän tai hänen rouvansa eivät ole kertaakaan vihjanneetkaan, että meiltä lähtisi ääntä, vaan sanoneet, miten mukavaa on, kun talossa on pieniä lapsia. Herra on jutellut pitkiä aikoja erittäin hyvässä hengessä, eli mahdollisuus ystäviseen mainintaan metelistä olisi ollut monen monta kertaa. Miksi tällainen vihainen lähestymistapa? Sekoittaako hän meidän edellisiin asukkaisiin, jotka kuulemma olivat vähän outoa sakkia (sen enempää en tiedä)?
No joo, tällaista täällä. Ehkä saamme lähipäivinä jonkunlaisen selityksen sille, mikä ääni ärsyttää ja voimme koittaa vähentää sitä. Minua ei todellakaan ärsytä se, että asioista sanotaan, vaan olen valmis "parantamaan tapojamme", jos se vain on mahdollista.
Mutta hei, nyt on aika lopettaa. Mahtavaa syysviikkoa! Lokakuukin on aivan nurkan takana.
Oli hauska viikonloppu, kun mumma oli kylässä. Päästiin tosiaan katsomaan mahtavaa jazzshow'ta ja minä vielä piipahdin lauantaina katsomaan yhden nettitutun bändin akustista keikkaa tuossa naapuripubissa.
VastaaPoistaIhmetyttää tosiaan tuo naapurin ovellakäynti. Pitänee huomenna tai lähiaikoina kysellä tarkempia yksityiskohtia siihen, miksi noin hyökkäävällä tavalla tuli häiriöstä mainitsemaan.