Lähdimme iltapäivällä rannalle, muka hetkeksi leikkimaan pelkästään hiekalla. Vaikka ilma oli lämmin, ei tullut mieleenkään ottaa pyyhettä tai uimavaatteita mukaan. Lapset tietysti heti kirmasivat veteen. Ihan selvä juttu, mutta aina muka unohdan sen, vaikka tiedän, mitä tulee käymään. Housut lensi molemmilta heti pois, mutta Sonja kaatui mekko päällä veteen. Onneksi olimme pakanneet mukaan varavaatteet (ihme kyllä, yleensä me maailman parhaat vanhemmat lähdemme ulos ilman mitään varusteita). Lapset siis pulikoivat vedessä eikä näyttänyt edes kylmältä puuhalta. Ei tärinää eikä sinisiä huulia. Olisi tehnyt mieli itsekin pulahtaa...
Syksyisissä rannoissa on parasta se, ettei siellä ole ihmisiä. Tai olihan nytkin muutama, mutta ei sitä kesäistä tungosta. Ympäristö näyttää kauniimmalta, kun ei ole miljoonaa ihmistä sitä peittämässä. Toki vilinässä on oma hohtonsa (tietynlainen tirkistelijä kun olen - hyvässä mielessä) eikä se kesällä haittaa, mutta näin syksyllä on kivaa nauttia kauniista rannasta.
Hurautettiin autolla Pyynikin rannalle siis. Autolla siksi, että vaikka kävely rannalle onnistuu suht nopeasti, menee siihen silti sen verran aikaa (ainakin, jos kulkee meidän vauhdilla ja ihastelee kaikkea), että rannalla ei olisi kerennyt kunnolla olla. Parkkipaikallakin oli yllättäen tilaa, vaikka rannan puistossa oli jumppaajia ja perhokalastuksen harjoittelijoita.
Leikittiin siis hiekalla ja vedessä. Vesi oli aluksi kylmää varpaille, mutta kun siihen tottui, oli se itseasiassa aika mukavan tuntuista. Uimarannan taululla luki, että vesi olisi +23 asteista, mutta en tiedä, minä päivänä tämä tieto oli taululle kirjoitettu. Uimarannalta matka jatkui leikkipaikalle, jossa ihastelin syksyn värejä. Muutamat puut nimittäin olivat jo alkaneet vaihtaa väriä. Vaahterat ovat usein luotettavia syksyn kaunistajia, niin oli nytkin. Aurinko ja punainen vaahteran oksa (suurin osa puusta oli vielä vihreänä) olivat kaunis yhdistelmä.
Leikkipaikalta suihkulähteelle, jonka kivireunusta on ainakin lasten mielestä hauska kiertää. Olisivat varmaan hypänneet suihkulähteeseenkin, jos olisivat saaneet. Pihlajanmarjoja on tänä vuonna todella paljon. Jotkut puut ja oksat ihan nuokkuvat niiden painosta. Marjat ja vielä vihreät pihlajat ovat jotenkin sellainen perinteinen syksyn merkki. Niistä tulee jostain syystä mieleen punaposkinen uhkea venäläismummo, joka laulaa kansanlauluja perinteisellä kailottavalla äänellä. Miksi? En osaa sanoa, mutta ehkä kirkas punainen ja selkeä vihreä ovat elon ja ilon merkkejä.
Kävelimme vielä Jalkasaareen, joka on rannan lähettyvillä oleva korkea kallioinen saari. Se on hyvin pieni, mutta tänään se oli täynnä ihmisiä. Perjantai ja aurinkoinen sää, mitäs muuta sitä tarvitaan. Saarella kävi lämmin tuuli. Kaksi miestä soitti ja lauloi Oasista kera kitaroiden, toiset kaksi miestä heitti koiralle keppiä veteen ja oli siellä vielä yksi kahden miehen porukka, jotka vain joivat kaljaa ja polttivat tupakkaa, siis nauttivat illasta. Taisi kallioilla istuskella vielä kaksi naistakin, mutta he olivat huonossa kulmassa vakoiluun.
Ihana päivä! Nyt vielä ihana loppuilta aivan ihanan elokuvan parissa. Suuri kauneus on ollut viime aikojen yksi mahtavimmista elokuvaelämyksista. Visuaalisesti huikaiseva ja pääosan Jepiä esittävä Toni Serville on aivan mahtava. Suosittelen kaikille, joille elokuvassa tärkeää ovat sen kauneus, musiikki, hyvät hahmot ja hitaasti etenevä tahti (mutta ei missään nimessä tylsä). Suuri kauneus on suuri kauneus.
Hyvää yötä ja kauniita unia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti