Järvi oli kauniin usvainen, mutta maisemaa hieman rumensi se, että alhaalla Näsijärven rannan tuntumassa on kamalat kaivaustyöt. Ennen niin kaunis ranta on nyt aivan möyritty. Ehkä siitä vielä joku päivä saadaan taas kaunis katsella, mutta aikaa siihen menee. Tipotieltä hurautimme karavaanimme Ratakadulle, joka on idyllinen pikkutie aivan Pispalan valtatien vierellä. Mielenkiintoisinta, ainakin perheen miespuolisten mielestä, on alue, jossa näkee paljon graffiteja. Kadulta on hyvä näkyvyys radan toisella puolella olevalle kattohuopatehtaalle, jonka seinät ovat täynnä toinen toistaan värikkäämpiä maalauksia. Tänään satuimme hyvään aikaan seuraamaan "kannubileitä", kun iso joukko nuoria maalasi tehtaan seinää. Kyseessä on siis aikoja sitten lopetettu tehdas, josta on enää vain seinät jäljellä. Pojilla (ja oli siellä varmaan ollut tyttöjäkin, kun seinässä luki suurin kultakirjaimin Niina, saattoi se olla rakkaudentunnustuskin) oli hyvä meininki päällä: maaleja ja musiikkia. Hetken seurasimme taiteilijoita ja ehkä ymmärsimme jotain oleellista graffitien tekemisestä: eihän niitä ääriviivoja voi ensin tehdä, vaan se sisältö kannattaa värittää ensin. Tai jotenkin noin. Meillä on ensi viikolla tulossa lasten kanssa iso katutaideproggis, joten pitää ottaa mallia.
Niin ja piti sanomani, että jos miehet tykkää tästä tehtaasta, niin minä pidän kasveista ja niistä muutamasta talosta, joita tuolla Ratakadun varrella on. Omenapuita, pihlajia, kuivia horsmia... Sonja muuten nukahti pitkästä aikaa vaunuihin tässä Ratakadun tienoilla eikä ehtinyt tuntea maalien hajua nenässään. Tai ehkä tunsi, mutta unissaan.
Ratakadulta suuntasimme kohti ylempää Pispalaa, jossa on maailman kauneimpia taloja ja pihoja. Tonttien mallit ja muodot ovat kukin omanlaisensa. Pienen pienellä pihalla saattaa olla iso ja korkea taloa. Idyllistä aluetta, jossa on todella hyvä henki. Kaikkialla rehottaa kasveja, vanhat tiilimuurit ovat vähän vinoja, mutta vankkoja, kissoja vilahtelee ja portaita nousee seuraaville tasoille. Ihana paikka ja ihanaa, että paikka on kävelymatkan päässä meiltä. Tampereen "vuoristoisuus" on mahtavaa ja tekee varmaan ihan hyvää kunnollekin nousta ja laskeutua mäkia. Taisi muuten olla Rinnekatu nimeltään se katu, jota me kuljimme kohti Pyynikinharjua.
Pyynikin puolella on pari mainiota omenapuuta, josta aina silloin tällöin ollaan otettu muutama omena matkaevääksi. En tiedä, miten autotie vaikuttaa omeniin, mutta puu on niin lähellä tietä, että vähän epäilyttää. Onneksi omppuset sentään kasvavat korkealla, ettei rapa niiden päälle roisku. Joka tapauksessa kävimme tänäänkin hakemassa muutaman kauniin ja erittäin maukkaan yksilön. Simo onnistui löytämään jättimäisen omenan, jonka hän antoi sankarillisesti Sonjalle, joka ei sitä jaksanut syödä, vaan antoi sen muutaman haukun jälkeen minulle, joka en myöskään jaksanut syödä sitä loppuun, vaan annoin Antonille, joka sitten söi loput. Katsokaa kuvaa, niin ymmärrätte, miten isosta kaverista oli kysymys.
Omppupuulta, vaikka kello oli jo vaikka mitä, päätimme käväistä Urbaanit asumismessut -hässäkässä. Kyseessä on siis jonkinnäköinen kotiesittely, jossa esitellään erilaisia urbaaneja koteja. Me pääsimme sellaiseen paikkaan, ettei siinä voinut kuin suu auki ihastella. SirkusRakkausPumPumin kautta olemme tutustuneet Mika-nimiseen taiteilijaan, jolta eivät ideat ihan äkkiä lopu. Menimme käväisemään hänen pajallaan Pyynikin aikamatkat -nimisellä gallerialla. Vautsi vau! En voi sanoin kuvata hänen aikakonetta, erilaisia pukuja ja sitä, miten kaikki tavallinen oli piilotettu mustiin härveleihin: uuni, vedenkeitin, astiakaappi, sänky... Vaikka mitä. Keskellä tilaa oli mustalla verhoiltu sairaalasänky, jolle teki mieli köllähtää, vaikka pääpuolella oli ihmeellinen päähän asetettava kapistus sinisine valoineen. CD-levyistä tehty kilpi heijasti valoa kauniisti kattoon ja kun sen laittoi pyörimään, tuntui ihan kuin vesi olisi liplattanut katossa. Sonja tuntui alkuksi hieman jännittävän paikkaa, mutta jännitys laukesi, kun paikalla oli mukavia ihmisiä ja siellä sai katsella telkkarista lumilautailevaa kamelia (taideteos sekin). Huima paikka ja huima taiteilija! Tilanne huipentui lettujen paistoon. Olipas kiva, että käytiin. Pihamaalla oli muuten lasinen puutarha ja hieno pienoiskaupunki, jonne kehäkukkien oli tarkoitus tehdä valot, mutta kukat olivat kasvaneet niin pitkiksi, että ne olivat tuolle kaupungille jättiläisiä.
Pyynikin aikamatkoilta jatkoimme vihdoin kotiin. Kotona Simo innostui Mikan pajan innoittamana tuunaamaan ja liimailemaan pieniä osia pikkuautoihin. Söimme spagettia, jota lapsiin uppoaa uskomaton määrä.
Olihan taas ihana lauantai! Nyt perinteinen leffahetki The Great Gatsby - Kultahattu -elokuvan parissa. Saas nähdä, millainen sekin on. En erityisemmin pidä Leonardo di Capriosta, mutta joskus hänkin voi yllättää.
Huisin hauskaa viikonlopun loppua!
Alla kuva Sonjasta siellä Mikan pajan pihalla. Hieno miljöö vanhan sairaalan kupeessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti