Ääniä aamussa

Koemateriaali on käyty läpi,

monta sataa sivua kahlattu

syvässä suossa upottavassa

rämmitty sammalen seassa.

Valkoisesta kynästäni,

tahraamattomasta,

loppui lopulta muste.

Ehdin sentään

iin päälle

tehdä

viimeisen

pisteen.

On kertauksen aika!

Sillä sanotaanhan:

kertaus on opintojen äiti.

Äiti minäkin.

Vielä on viikko määränpäähän,

päämäärä edessä,

tuntuu: 

melkein saavuttamattomissa.

Avaan ikkunan.

Aamuilma raikas, kylmä

valuu sisään 

hiljalleen

hyväilee kasvojani,

hellii väsynyttä kättäni.

(sen siitä saa, kun kirjoittaa yötä myöten!)

Kuuntelen lintujen kuoroa

aamussa livertäviä.

Mietin: tunnistanko ääniä?

Varis raakkuu, sen ma tunnen.

Tuttu on myös räkättirastas ja

räksän räkättävä nauru.

Ennen lauloi, lapsuudessani, tintti titityy,

tityy nyt talitiainen laulaa,

kiire kai sillä on.

Kun kuuluu peipposen liverrys 

ihana, kaunis kuin aamukaste

silloin tiedetään:

puolikuuta enää kesään on.

Lokit 
kaulat pitkinä
nokat pystyssä

järven rannalla, auringon säteissä

kailottavat:

kevät tullut on!

Linnut näkymättömissä,

etäällä,

vain tauotta ääni kuuluu.

Harakka heiluu katolla,
pomppii äänettömänä,
kuuntelee lintukuoroa
ja miettii:
milloin mul' on vuoro
käheästi kaakkua?

Olipas upea konsertti,
aamuinen, herättelevä!

Laitan ikkunan kiinni.
Suljen
ulos
lintujen
äänet,
itse
jään
ikkunan

sisään.

29.4.2016 vappuaaton aatto, aurinko ja muistiinpanot. 

mikäpäs mukavampaa! 

hauskaa vappua, munkkeja, simaa ja serpenttiinejä!

Kaunis päivä

Tuulee.

Pilvet,

valkoiset,

pyöreät hattarat,

palleroiset,

satapäiset

kiitävät taivaalla

tuulen mukana.

Jääkiteet, vesipisarat

tiivistyneet

saavat alati 

uuden muodon,

käyvät läpi taivaallisen 

metamorfoosin,

eivätkä pysähdy 

koskaan.

Kun katsoo liikkuvia,

muuttuvia pilviä,

eteenpäin vinhasti liitäviä

pumpulipalloja,

alkaa silmissä

Maakin pyöriä lujempaa.

Voi, kun minua pyörryttää!

Koivut heiluvat

suloisessa tuulessa,

taipuvat kevyesti kaarelle.

Elämä niilläkin jatkuvaa liikettä:

ravitsevan veden 

tavoittelua,

kurottelua

kohti aurinkoa.

Koivujen juuret ryhmyiset,

paksut kuin viiksekkään 

voimamiehen reisi,

pitävät ne kuitenkin kiinni maassa

tiukasti mullassa,

äiti Maan hellässä huomassa,

ikuisesti samassa paikassa.

Sininen taivas,

valkoiset pilvet ja

tuulessa heiluvat koivut.

Ajattelen: 

onpa

erityisen kaunis

päivä.

Ja katso, lokitkin leikkivät taas taivaalla!

28.4.2016 viimeistä artikelia viedeään: hyviä ja huonoja perusteita kokeelliselle sosiologialle... sitten armoton kertaaminen.

timanttipuu

yöllisen sateen jälkeen

koivun oksiin

on jäänyt kiinni

tuhansia

vesipisaroita.

aamun valkoisessa valossa

läpinäkyviä,

säihkyviä timantteja

mustilla oksilla

lehdettömillä.

aamun hiljaisuudessa

pisarat

heijastavat

ympäröivää

usvaista maisemaa.

niiden sisällä:

maailmani.

27.4.2016 kun orbitofrontaalisen säätelypiirin vauriot kiinnostaisivat kovasti, mutta keskittymiskyky on tiessään...

mitä kummaa?

Jokakeväinen ihmetyksen aihe.

Kuinkas tässä nyt näin kävi?

Maa on valkoinen,

maisema oudon talvinen.

Sataa lunta:

suuria hahtuvia

vinhalla vauhdilla

alas taivaalta.

Niin painavia,

etteivät jaksa

edes pyöriä,

ei kieriä,

vaan putoavat

raskaasti

suoraan

alas.

Kyllä on linnuilla ihmettelemistä,

etelänmailta kaukaisilta

kesää tänne viettämään

tulleilla.

Kevään kohinan keskelle

saapuikin suuri muutos:

kylmä lumi paleltaa varpaita,

sataa sisään

puolivalmiiseen pesään.

Koivut
ovat saaneet ylleen valkean vaipan

(vihreähän sen olla piti!)

kuin antiikin roomalaisilla tooga,

ylevillä ajattelijoilla

valkoinen vaate:

väljä ja vilpoinen.

Varis lentää lumisateessa.

Se tuntee talven.

Yrittää päästä pakoon

painavia hiutaleita

niskassa ikävästi kutittavia,

harmaaseen selkään sulavia

viileän kosteita

märkiä rättejä.

Räkättirastaskin pyristelee

hurjalla vauhdilla eteenpäin.

Harmittelee lemmenleikkien

loppumista,

matojen katoamista

vastasataneeseen lumeen,

onkaloihin maan sisään.

Talitintit jaksavat touhuta,

oli pouta taikka sade.

Kiipeävät koivun oksien suojassa,

hyppivät, leikkivät hippaa, tippaa

lumisateessa ottavat toisistaan mittaa

nuo keltavatsaiset ikiliikkujat.

Voi mikä myräkkä!

Mikä ihmeellinen lumipyry!

Hetkellinen paluu menneisyyteen,

muutaman kuukauden takaiseen

talveen.

Taikatalvi.

Takatalvi.

Totuus on tarua ihmeellisempää.

26.4.2016 matikan kokeesta selvitty. nyt voin keskittyä pääsykokeeseen, johon on vielä pari viikkoa aikaa. tasan kaksi itseasiassa.

sadepäivä huhtikuussa

Yön jäljiltä maassa on lunta,

valkoisia laikkuja orastavalla nurmella,

hennosti vihertävällä kaistaleella

kahden tien välissä.

Aamuyöstä tippui räntää,

satoi rakeita

kolisevalle ikkunapellille

kumeasti kaikuen:

joskus vain yksittäinen napakka KLOP,

toisinaan taas räjähtävä

TOKTOKTOKTOKTOK

kuin joku heittelisi pieniä kiviä,

yrittäisi herättää nukkuvat.

Taivaan jäiset kyyneleet,

ikkunalasiin aamun aikana sulaneet.

Aamupäivällä pimenee,

vaikka pitäisi valjeta, kirkastua

tai vähän ainakin valaistua.

Aurinko on kadoksissa harmauden takana,

jossain pilvikerrosten tuolla puolen.

Jääkylmä sade 

kastelee matalalla,

melkein maantasolla

lentelevän lokin

painavasta ilmasta nauttivan,

syleilystä siniharmaan sadesään.

Tuuli tarttuu koivun oksiin,

tuivertaa tukan sekaisin.

Tänä huhtikuisena sadepäivänä

kokoan yhteen sekavat ajatukseni,

vaatimattoman tietämykseni,

laitan pala kerrallaan paikalleen,

luon kattavan kokonaisuuden ja

yritän

päästä

läpi

matematiikan tentistä,

omalla tavallaan tärkeästä.

25.4.2016 valmistautuessani tilastomatemaatikan tenttiin, luekiessani muistiinpanoja ja tutkaillessani numeroiden ja kirjainten yhteyksiä

karusellissa

tänään paistaa aurinko.

se on jossain tuolla

selkäni takana,

kattojen yllä,

näkymättömissä.

maa,

kuin suuri karuselli,

on vinhassa vauhdissaan

aurinkoa kiertäessään,

akselinsa ympäri hyöriessään

pyöräyttänyt valopallon minulta

piiloon.

lempeä, lämpöinen,

elämää ylläpitävä

tulistakin tulisempi

aurinko.

sen säteet saapuvat

ajasta, ikuisuudesta,

vuosien takaa kaukaisuudesta.

kuvittelen auringolle

hymyilevän suun ja iloiset silmät,

kulmiin naururyppyjä,

miljoonien vuosien muodostamia.

hei!

ei!

älä katso silmiin!

älä lennä liian lähelle!

sillä muuten,

vaha sulaa

ja siivet putoavat pois.

21.4.2016 tiedän, että pitäisi lukea, mutta kun tarkkaavuus on jossain muualla. ihanaa viikonloppua toivottelen!

koti katolla

Suuren suuri,

suorastaan suunnaton

harmaalokki (kauniimmin Larus argentatus)

kantaa nokassaan

norjia oksia,

kuivia lehtiä,

sammalta.

Kuljettaa kantamuksen

kerrostalon katolle

savupiipun suojaan

rakentaa pesää, kesäkotia

ihmisasutuksen päälle

tekee kerroksen

lokeille.

Komea lokki,

koukkunokka,

nokassa punainen piste.

Pää pystyssä 

ylväänä

kuin egytiläinen sfinksi:

faaraon kasvot leijonan ruumiissa.

Yksin katolla käyskentelee,

vahtii, vartioi, pitää silmällä

ympäröivää avaruutta.

Tuimana katsoo

päätään pyörittelee,

kailottaa:

tänne ei tulla!

Harmaata taivasta vasten

harmaa talo ja

harmaaselkäinen lokki,

jonka 

nokassa

punainen piste.

20.4.2016 kolme viikkoa psykologian valintakokeeseen. olenko valmis? en. ehkä kohta.

naapuritalon parvekkeella

Vastapäisen talon betoniselle parvekkeelle,

lasittamattomalle,

astahtaa kaljupäinen mies

mustassa kylpytakissa ja aurinkolaseissa.

Istahtaa,

sytyttää savukkeen,

juo valkoisesta mukista.

Déjà vu, jo nähty!

Joka päivä, monta kertaa,

sama kuvio toistuu:

mies avaa oven,

istahtaa,

sytyttää savukkeen,

puhaltaa harmaita savupilviä

ja juo valkoisesta mukista.

Miestä vastapäätä,

toisella puolen tietä,

ikkunan takana: minä

joka päivä

koko ajan

(siltä tuntuu):

vaaleanpunainen teemuki kädessä,

likaiset silmälasit tiukasti nenällä

sauhuttelen valkoista

kuulakärkikynää (kuin savuketta?)

paperin pinnalla.

Tumma oviaukko

nielaisee miehen avoimeen kitaansa,

ahmaisee toiseen maailmaan,

salaiseen valtakuntaan,

minulle iäti tuntemattomaan.

Jään katselemaan räkättirastaiden

kiivasta lentoa, villiä takaa-ajoa,

pyrähdyksiä puuhun ja taas lentoon.

Lempi leiskuu, nythän on kevät!

Koivun korkeimmalla oksalla hieno harakka

heiluttelee pitkää pyrstöään.

Näkee sen, minkä minäkin

ja vieläkin enemmän.

Sataa. 

19.4.2016 kun ulkona sataa ja minä istun sisällä syömässä viinirypäleitä

ruma vs. kaunis

Mitä on kauneus, rumuus?

Ruman kaunis

tai

kauniin ruma?

Sanotaan:

kauneus on katsojan silmissä,

mutta se on muutakin:

sisäinen tila,

kirkas,

selkeä ymmärrys,

ihastus, ihmetyskin.

Katson ulos ikkunasta,

ainaisesta, samasta,

melkein jo liian tutusta.

Näen: alastomia puita,

synkän taivaan,

auringon valon liian kirkkaana

läpi pilvien tunkeutuvan,

likaisen mustan maan,

talon, harmaista elementeistä kiireellä kokoon kyhätyn.

Tänään lokit eivät ole tulleet taivaalle leikkimään.

Rumaa, vai sittenkin kaunista?

Taas alusta alkava luonnon herääminen kevääseen.

Hidas, aluksi silmille näkymätön pyörähdys uuteen kukoistukseen.

Tarvitaan rumaa, jotta voi olla kaunista.

Synkässä, rumassa, rujossa

voi nähdä pilkahduksen kauneutta,

ikiaikaista, iätöntä

äärettömyytta,

sykleissä etenevää kaunista ja rumaa, rumaa ja kaunista.

Mutta kumpi on rumaa ja kumpi kaunista?

Voi kauneus olla kaikki tai ei mitään.

Kokemus, tunnetila, syvä henkisyys. 

Kun näkee rumassa kaunista,

on kaikki silloin mahdollista!

Naakka repalesiipinen

lentää sukkelasti

poikki harmaan taivaan,

tekee särön maisemaan,

rikkoo hiljaisen tasapainon.

Muuttaa kaiken vieläkin kauniimmaksi.

18.4.2016 kun huomasin, että aika on rajallista: enää on kolme viikkoa pääsykokeisiin. olenko valmis vai en? sen näyttää huominen...

villasukat

Yöllä on ollut pakkasta.

Sen tuntee ilmassa

avoimesta ikkunasta

tulvivasta,

lattianrajaan

pyörteilevästä,

paljaita varpaita

nipistelevästä

huurteisesta henkäyksestä.

(tiedän, mitä äitini sanoisi: laita, tyttö, villasukat jalkaan) 

Avoimesta ikkunasta kuulen,

kuinka lokit kirkuvat järvellä,

kailottavat keväistä iloaan:

utuisen sinisellä taivaalla

kirkkaana komeileva aurinko

lupailee kuumaa päivää.

Talven aikana, yö toisensa jälkeen

paksummaksi ja vankemmaksi,

ihmistäkin kannattelevaksi,

muuttunut läheisen järven jääpeite

uurteilee,

lohkeilee,

rakoilee.

Hile helisee jo rannassa.

(kohta päästään uimaan!)

Mietin:

pohtivatkohan lintuemot

onko poikasilla, untuvaisilla,

jäsenissä kylmä,

työntävätkö lempeästi

lämpöistä pesänreunaa

paleleville jaloille

niin kuin

ihmisäidit,

sukupolvi toisensa jälkeen,

kutovat villasukkia,

pehmeitä, lämpöisiä,

lastensa, lastensakin lasten,

varpaita lämmittämään?

15.4.2016 kiitäen mielessäni äitiäni, mammaani ja anoppiani villasukista, jotka jalassa on mukavampi perehtyä sellaisiin lähinnä mieltä lämmittäviin asioihin kuin aivojen rakenteellinen kypsyminen tai aivojen kehityksen sukupuolierot

 

kevätnenä

Valoisat aamut,

ajattomat, 

lipuvat hitaasti

kuin pikku hiljaa pitenevät

pilvenhattarat

halki taivaan.

Kolme joutsenta liihottaa

kaukaisessa horisontissa,

kattojen päällä,

matkaavat jäiselle järvelle

reunoilta auringon sulattamalle.

Talitiainen, tinttinen,

hypähtää koivuun, korkealle.

Vaihtaa oksaa, puuta,

niiailee ja lurittaa sävelen,

sulosoinnun, toisenkin.

Kevät pitää kiireisenä,

talitiaisen, tinttisen.

Pyrähtää lentoon,

muihin puihin

lähtee kiertuetta jatkamaan.

Sisällä istun,

ikkunan takana

villasukat jalassa,

teemuki kädessä, 

ihanassa inkiväärin tuoksussa
ja...

...yritän nitistää

kurjan kevätflunssan,

orastavan jomotuksen

aivojen otsalohkossa.

keskiviikkona 13.4.2016, kun ei olisi aikaa sairastaa, vaan pitäisi lukea artikkeleita aivoista ja muistista

matemaattisia malleja

regressioanalyysi

                        ennuste

                      estimoitava malli

nollahypoteesi 

    p-arvo

                             selittävä muuttuja X

vakiokerroin

             satunnaisvirhe

selitettavä muuttuja Y

                           r e g r e s s i o k e r r o i n

mallin

tuntemattomat

parametrit

Tulkitse!

Tee johtopäätös!

Mitä kummaa?

Oudot termit

alkavat loksahdella kohdilleen.

Osasista koostuu kokonaisuus.

Jokaiselle partikkelille löytyy oma paikka,

kohta mihin kuuluu.

Toisinaan jotain lisätään,

joskus jätetään pois. 

Näin se menee matematiikassa, 

tilastollisissa menetelmissä.

Yksinkertaista ja selkeää paperilla,

pään sisällä sekalainen sakki numeroita ja kirjaimia.

(onneksi pyyhekumi on keksitty)

Välillä on pakko nostaa silmät paperista, muistiinpanoista, harjoituksista.

Lintuaura lentää kaukaisuudessa. Toinenkin. 

Hanhiako?

Tuolla kaukana linnut kyntävät taivaan sineä,

palaavat kesälaitumille, kirkkaille järville

tuliaisina tarinoita vierailta mailta, satuja toisilta meriltä. 

Miten ihana tunne on saapua pitkän matkan jälkeen kotiin!

Hämähäkki roikkuu yhden langan varassa 

toisen kerroksen likaisen ikkunan edessä.

Kuin kahdeksanjalkainen Tarzan liaanissaan:

heilahtelee tuulen mukana puolelta toiselle.

Musta, pitkäkoipinen ystäväni, seuraako olet vailla?

Silmät alas paperiin, takaisin tehtävien pariin. 

Miten se taas menikään...

Regressioanalyysi. 

Ennuste... X ja Y.

Ihan hyvin tämä sujuu!

12.4.2016 pohdiskellessani edelleen regressioanalyysia ja aikasarjoja, selvää pässinlihaa, mutta ei aina sittenkään. onneksi on tuo ikkuna silmien edessä!

maanantai

Kalalokki,

keltanokka,
harmaaselkä

istuu haalistuneen katulampun päällä,

kääntelee ylväästi päätään

ja pohtii...

mitä lie...

syntyjä syviä

tai seuraavaa kalasaalista.

Taivaan sekavärinen pilvimassa

on paennut laukkaavaa lammaslaumaa:

valkoisia, kultaisia, hattaraisia nupopäitä

- poutapilviä auringossa. 

Lokki levittää valtavat siipensä,

lehahtaa sulavasti lentoon,

katoaa jonnekin.

Hurjapäinen lammaslauma 

karkaa matkoihinsa

jättäen jälkeensä 

tyhjän

sinisen

taivaan.

Pihalle saapuvat

pienet traktorit

alkavat metelöiden 

puhdistaa pihaa

pienistä, terävistä kivistä,

sepelistä. 

Peruuttavat kimeästi piip-piip-piip-piipittäen.

Valitsivat tietysti kuivimman päivän:

pöly nousee korkeuksiin,

melu pauhaa korvissa. 

Mutta olihan se jo aika!

Saadaan sittenkin puhdas piha.

Pienen pieni, niin pikkiriikkisen pieni, 

minimaalinen, tuntematon lintu 

pomppii rohkeasti koivun oksilla. 

Meteli ei sen puuhia haittaa. 

Tuumii: on sitä tärkeämpääkin tekemistä

ja nappaa

nokkaansa

kevään

ensimmäisen

hyttysen.

omistettu rakkaudella antonille, jonka ei enää tarvitse harmitella likaista pihaa! 11.4.2016

Perjantaipäivän alakulo

Taivas Amurin yllä on harmaanvalkoista sekamelskaa, 

painavaa, alakuloista pilvimassaa,

toisinaan liian kirkasta, häikäisevää valkeutta.

On siristeltävä silmiä, hierottava jomottavia ohimoita. 

Järveltä on saapunut 

joukko lokkeja 

liitelemään talojen ylle. 

Niitä ei kirkkaus tai pilvipeite haittaa.

Ne lentelevät huolettomasti

pitkin

poikin

sinne 

tänne

kuin määränpäätä vailla,

ilmavirroille antautuen. 

Toisiaan takaa-ajavan varisparin määrätietoinen lento on toista:

ne ovat selvästi matkalla jonnekin. 

Minne?

Ehkä sinne tai tänne tai tuonne.

Kuka tietää...

Valkovatsainen räkättirastas lentää yksin.

Ääni ja liike ovat samaa tsäk-tsäk-tsäk

säksätystä: hypähdellen eteenpäin. 

Vauhti on kova:

keltanokalla taitaa olla kiire.

Liekö lierot mielessä? 

Lintujen lentoa katsellessa

maiseman alakulo 

vaimenee, 

muuttuu iloksi, riemuksi,

ihmeelliseksi elämäksi! 

8.4.2016 yrittäessäni tavata artikkelia "kielen varhainen neuraalinen edustus" ja haaveillessani rentouttavasta viikonlopusta (ei siivoamista, ei stressaamista), joka alkaa muuttaman tunnin kuluttua

vettä, vettä, vettä

Lumen alta paljastunut 

kuiva, likainen maa 

janoaa vettä.

Tumma, harmaa, 

lempeästi uhkaava taivas

lupailee,

enteilee

raskaita pisaroita, rankkasadetta, 

ehkäpä salamoitakin. 

Mutta vain pisara silloin, 

toinen tällöin

putoaa pölyiselle asvaltille,

kuivalle sammalelle, 

roskan ja ravan peittämälle maalle. 

Harmaa pilviverho rakoilee,

tihkusade kaikkoaa kaukaisuuteen,

aurinko pilkistää pilven takaa.

Ei vieläkään sadetta,

poutaa, poutaa vain. 

Totta se on!

Vesi ON elämän eliksiiri, 

janon sammuttaja,

pölyn puhdistaja,

luonnon henkiin herättäjä.

Etanatkin vielä piilossa, 

jossain kiven kolossa. 

Eivät ennusta sadetta, ei poutaa. 

6.4.2016 makaroneja keitellessäni ja sadetta kaipaillessani

oodi pihamaan koivuille

Ylistän teitä,

oi rakkaat, riippuvat rauduskoivuni 

- latinaksi Betula bendula.

Hieman jo halkeilevat tyvenne 

seisovat tiukasti

kapealla 

sammalen peittämällä 

hedelmättömällä

maakaistaleella

asvaltin keskellä,

betonin kyljessä.

Elottomassa, 

harmaassa

kaupungissa 

hitunen luontoa, 

elävää elämää.

Komeudessanne olette

päivieni ilo, 

ajatusteni pohjaton aarrearkku.

Keväällä puhkeatte kukkaan, 

oksanne täyttyvät raikkaista norkoista:

emit ja heteet sulassa sovussa

samassa puussa.   

Hennonvaaleat, tahmeat hiirenkorvat 

humahtavat 

aurinkoisessa kevätsateessa

päivä päivältä 

suuremmiksi

ja suuremmiksi, 

kunnes

vielä alaston vartenne 

peittyy 

vihreään vaippaan.

Ah, pihamaamme kauniit kuninkaalliset,

ylistyslauluni teille soikoon!

5.4.2016 kun yhden selittävän muuttujan regressioanalyysiin on kovin vaikea keskittyä

korkeus on suhteellista

Kolme pienen pientä

valkoista, hehkuvaa pistettä

kaartelee korkeudessa, 

avaruudessa. 

Pilvien seassa

nauttivat lokit 

vapaudesta.

Sininen taivas, kevään hurma, 

auringon hellivät säteet.

Vain taivas on loputtomana kattona 

kolmelle 

korkeuksiin katoavalle

hurjapäälle.

Lähempänä maata, korkealla kuitenkin,

istuu varis koivun latvassa.

Viereen lennähtää toinen, 

sopivasti samanmoinen. 

Kaksin

koivussa,

korkeuksissa.

4.4.2016 katseen eksyessä ruutuvihosta ikkunaan ja sieltä taivaalle...